lauragustafsson.fi Open in urlscan Pro
31.187.84.46  Public Scan

Form analysis
1 forms found in the DOM

GET https://lauragustafsson.fi/

<form method="get" class="searchform" action="https://lauragustafsson.fi/">
  <input type="search" value="" placeholder="Search form" name="s" id="s">
  <input type="submit" id="searchsubmit" value="Search">
</form>

Text Content

LAURA GUSTAFSSON


JA MUUT ELÄIMET

 * Etusivu
 * Kirjat
   * Mikään ei todella katoa
   * Pohja
   * Rehab
   * Korpisoturi
   * Anomalia
   * Huorasatu
 * Gustafsson&Haapoja
 * Yhteystiedot
   * Biografia
   * Haastatteluja
   

 * Etusivu
 * Kirjat
   * Mikään ei todella katoa
   * Pohja
   * Rehab
   * Korpisoturi
   * Anomalia
   * Huorasatu
 * Gustafsson&Haapoja
 * Yhteystiedot
   * Biografia
   * Haastatteluja


ETUSIVU

Laura Gustafsson (1983) on helsinkiläinen kirjailija, joka työskentelee myös
kuvataiteen, teatterin ja tv:n alueilla. Hän on julkaissut romaanit Huorasatu
(2011), Anomalia (2013), Korpisoturi (2016), Pohja (2017), Rehab (2020) sekä
Mikään ei todella katoa (2023). Hän on kirjoittanut näytelmiä, esim. 2017
Jurkassa nähdyn Kikka Fan Clubin ja muun muassa kuunnelmasarjan Pet Shop
YLE:lle. Voima-lehti julkaisee Gustafssonin ja toimittaja Emilia Männynvälin
anarkistista Syndikaatti-podcastia. Töissään Gustafsson on käsitellyt
esimerkiksi äitiyttä, väki/valtaa ja maailmanloppua.  Hänen tekstinsä ammentavat
niin muinaisista kuin nykypäivänkin myyteistä. Toisenlajiset eläimet ja
eläinoikeudet kulkevat mukana niin hänen teoksissaan kuin myös
yksityiselämässäkin. Gustafsson on tehnyt vuodesta 2012 yhteistyötä
kuvataiteilija Terike Haapojan kanssa. Gustafsson&Haapoja ovat toteuttaneet mm.
 Museum of Nonhumanity – Epäihmisyyden museo  -teoksen (2016), joka on kiertänyt
Italiassa, Norjassa, Englannissa ja Taiwanissa.  Museum of Becoming nähtiin
Helsingin taidemuseossa 2020. Tuorein teoskokonaisuus Siat – Pigs (2021)
Seinäjoen taidehallissa aiheutti  kohun käsittelemällä eläinteollisuutta Atrian
pääkonttorin naapurissa. Gustafsson&Haapojan yhteistyö sai valtion mediataiteen
palkinnon 2016. Laura Gustafsson on valmistunut Teatterikorkeakoulusta ja
suorittanut tutkinnon myös Helsingin yliopistolla.

Laura Gustafsson (1983) is a Finnish author who also works in the fields of
theatre, visual arts, and tv. In her books she always aims at finding an
unforeseen perspective whether the topic be motherhood or the end of the world
(as we know it). Gustafsson’s debut “Whory Tale” is an inspiring and funny
anti-Aristotelian novel that embraces the whole herstory of life with
mythologies from ancient Babylonia as well as from the era of MTV. Her latest
novel “Nothing really disappears” (2023) discusses the relationships between
humans and other animals. The book digs into the world of animal rights activism
as well as the industries that exploit non-human bodies. “Whory Tale” is
available in Germany and in French, and “Anomaly” in French. Gustafsson also
collaborates with visual artist Terike Haapoja. The award-winning artist
duo Gustafsson&Haapoja has realized several installations, a video work, and a
play.  Their collaboration Museum of Becoming was shown in Helsinki Art Museum
HAM in 2020 and was part of the Helsinki Biennial. Utopian Museum of
Nonhumanity (2016), a durational video installation analyzing the constructions
of “human” and “animal”, has toured in Italy, Norway, England, and Taiwan.

Kuva: Ville Malja

22.1.2024 / Laura Gustafsson

KATKI:N OPPIMATERIAALI 5: ARVIO JA ITSEARVIO

Kaikki tietävät, että kriitikot joko eivät tajua mitään tai ovat aivan mahtavia.
Välimaastoa ei ole ja vaihtelu päädystä toiseen voi toteutua jopa
yksilönsisäisesti. Siksi katkeran kirjailijan ei pidä antaa liikaa painoarvoa
kriitikon sanoille. Missään nimessä niitä ei tule muistella enää esim.
kahdentoista vuoden kuluttua, varsinkaan jos kyseinen kriitikko on jo
edesmennyt.

Kirjailijan ongelma – yksi niistä – on sanoihin takertuminen. On
itsestäänselvää, että pelkkien kirjoitettujen sanojen avulla kommunikoiminen on
äärimmäisen vajavaista. Melkein kukaan ei ymmärrä sanojamme siten kuin ne
tarkoitamme, jos heillä ei ole sellaisia olennaisia asioita kuten äänemme,
elekielemme, ilmeemme, energiamme, tuoksumme, feromonimme jne auttamassa
tulkintaa. Samoin voi olla varma siitä, että ei itse ymmärrä muiden sanoja
vastaavassa luonnottomassa kirjallisessa tyhjiössä. Kirjoitettuja sanoja ei pidä
ottaa kovin vakavasti, ainakaan vielä, vaikkakin ehkä satojen tuhansien tai
miljoonien vuosien päästä saavutamme evoluutiossa kohdan, jossa pääsemme tämän
teknologian tasalle.

Arvioihin liittyvä dilemma on vittumainen, eli sikäli katkeralle kirjailijalle
lajityypillinen. Kritiikki on parhaassa tapauksessa kiinnostavaa ja taideteosten
arvotus kuuluu kulttuuriseen keskusteluun. Kritiikki kertoo myös siitä, että
taide on niin tärkeää, että siitä on mielekästä kirjoittaa analyyttisesti.
Kriitikko antaa teokseen tulkinnan avaimia, asettaa sen kontekstiin ja kertoo
näkemyksensä siitä, miten tekijä on hyödyntänyt lajityyppinsä ja taiteenlajinsa
konventioita tai onko peräti uudistanut niitä. Ilman ymmärrystä kontekstista
kriitikko on pelkän mielipiteensä varassa. Tällöin kritiikki menettää
arvovaltansa ja merkityksensä. Sanotaan myös tämä ääneen: kriitikolla on oikeus
olla kriittinen, hänen tehtävänsä ei ole myynnin tai taiteilijan mielenrauhan
edistäminen (hyvä kriitikko tosin ymmärtää, että hänellä on molempiin valtaa).
Lisäksi kyky ottaa palautetta vastaan on merkittävin mahdollisuus kehittyä
tekijänä (ehkä psykedeelien lisäksi).

Toisinaan kriitikko kokee ymmärtävänsä aihepiirin ja lajin kenties turhankin
hyvin. Tämä pätee erityisesti tapauksissa, joissa hän on hieman perehtynyt
asiaan (eli tässä pätee sama kuin kaikessa: yhden youtube-videon katsottuaan
ihminen luulee olevansa asiantuntija, kymmenen vuoden tutkimisen jälkeen hän
tajuaa, ettei tiedä paljoakaan, vrt. Sokrates). Se on ongelma, sillä silloin
kritiikistä tulee helposti tarkoituksellisen poleeminen: kun kriitikko ns.
tietää, miten jokin asia pitäisi tehdä, kaikki muut tavat näyttävät hänestä
vääriltä. Hän sokaistuu oman etevyytensä edessä. Se on kamalaa ja noloa ja
paskamaisinta siinä on se, että hänellä saattaa olla valtaa kanonisoida oma
näkemyksensä niin että se ui seuraaviinkin arvioihin (mikäli niitä tulee).

Katkera kirjailija tietää itse helvetin hyvin, miten kirja pitäisi kirjoittaa.
Tästä syystä hänen ei koskaan pidä kirjoittaa arvioita kollegojensa teoksista
varsinkaan jos ne liikkuvat hänen oman aihepiirinsä tai genrensä alueella.
Ulkomaassa eräs tuleva katkera kirjailija oli aikeissa julkaista
esikoisromaaninsa ja päätti edistää teoksen menestystä luomalla valetilejä
Goodreadsiin ja kehumalla niiden kautta itseään ja haukkumalla toisia
esikoiskirjailijoita (miten haukkua kirjoja, jotka eivät ole vielä ilmestyneet,
en tiedä). Kustantamo kiitti häntä proaktiivisuudesta perumalla
kustannussopimuksen.

Goodreads on pelkkää paskaa, kuten kaikki paikat, joissa ihmiset voivat käydä
vapaasti ja vailla vastuuta kertomassa näkemyksiään. Ei pitäisi olla mitään
väliä, mitä sellaisessa palvelussa sanotaan. Eikä varmaan ole täysin
ainutlaatuista, että kirjailijat toimivat juuri kuten edellä mainittu henkilö.
Oikeassa julkaisussa ilmestyvä arvio on kuitenkin täysin eri asia. Meillä
kotimaassahan suhtaudutaan aika liberaalisti siihen, mikäli tekijä itse
kirjoittaa kritiikkejä oman alansa teoksista. Se on pienessä maassa ihan
järkevää: monet kirjailijat ovat myös opiskelleet kirjallisuutta ja heillä on
erittäin laaja tietämys niin perinteestä kuin nykykentästäkin. Kirjailija
kirjoittaa työkseen ja on ymmärrettävää hakea lisätienestejä vaikkapa juuri
arvioita kirjoittamalla.

Muistutan tässä kohtaa Katkerien Kirjailijoiden liiton perusprinsiipistä ja
keskeisestä tavoitteesta: kirjailijoiden katkeruuden vähentämisestä. Jokainen
voi miettiä, mitä se omalla kohdalla merkitsee ja miten voi pyrkiä siihen, ettei
ainakaan lisäisi kollegoidensa katkeruutta turhan päiten. Esimerkiksi sillä
tavalla, että jos on pian julkaisemassa (esikois)kirjan, niin ei ole hygieenistä
mitätöidä arvostetuissa julkaisuissa edeltävän vuoden aikana kirjoja, joiden voi
olettaa liikkuvan muodoltaan tai sisällöltään samoilla alueilla kuin se oma
tuleva klassikko, vaan ihan reilusti jäävätä itsensä moisesta. Koska kyllä me
kaikki tiedämme, että objektiivisuus ei ole vahvin piirteemme ylipäätään
milloinkaan mutta etenkään jos koemme minkäänlaista uhkaa.

Kirjailijan ei pidä suunnata kalliita voimavarojaan kriitikkoon (Antti Majander
-empatiatyöpajan työkalut auttavat). Sen sijaan voi arvioida oman kirjansa ihan
itse. Mallia voi ottaa vaikkapa oikein kivasta itsearviointilomakkeessa, jonka
kolmosluokkalaiseni hiljattain täytti. Listaan on merkitty erilaisia
ominaisuuksia, joista tulee valita viisi omaa vahvuuttaan (niitä voi keksiä myös
listan ulkopuolelta, esim. uiminen, henkilöhahmojen kompleksisuus,
yleistajuisuus) sekä yhdestä kolmeen niitä, joissa olisi kehittymisen varaa.
9-vuotiaan koululaisen sanalista sopii sellaisenaan kirjailijan tai kenen
tahansa muunkin aikuisen itsekriittisyyden apuvälineeksi. Omat ja oman teoksen –
sillä olemmehan erillisiä kirjoistamme – vahvuudet ja kehityskohteet voi valita
seuraavista: ystävällisyys, huumorintaju, johtajuus, uteliaisuus, kauneuden
arvostus, kiitollisuus, sinnikkyys, rehellisyys, arviointikyky, toiveikkuus,
oppimisen ilo, harkitsevaisuus, urheus, reiluus, ryhmätyötaidot, myötätunto,
innokkuus, luovuus, rakkaus ja itsesäätely.

Omalla kohdallani sanoisin kirjojeni onnistuneen huumorintajun, rehellisyyden,
urheuden, luovuuden ja myötätunnon alueilla. Kehittämistä on sinnikkyydessä,
harkitsevaisuudessa ja innokkuudessa. Tästä on hyvä lähteä työstämään kolmen
liuskan mittaista syväanalyysiä. Tai voi myös siirtyä eteenpäin ja kirjoittaa
jotain hauskempaa.

Niin sanottu kalamalli soveltuu parhaiten omien työtapojen tutkailuun.

 

 

FacebookTwitterJaa
12.1.2024 / Laura Gustafsson

TOTUUS, FIKTIO JA ELÄMÄ MATERIAALINA

Olen odottanut, että joku maksaisi minulle tämän tekstin kirjoittamisesta, mutta
niin ei ole valitettavasti käynyt. Uuden romaanin julkaisemisesta alkaa olla
pian vuosi, joten ehkä on korkea aika reflektoida sitä, mikä minua on tämän
kirjan kohdalla eniten mietityttänyt.

 

Luovan kirjoittamisen ominaispiirre on totuudellisuuden ja fiktion yhtäaikaisuus
ja päällekkäisyys. Kirjoittaessa viimeisintä romaaniani Mikään ei todella katoa
painin tämän kanssa paljon. Nostin kirjaan kaksi merkittävintä
eläinoikeusaktivismin muotoa: suoran toiminnan ja turvakotiliikkeen. Suomen
kokoisessa maassa näillä aktivismin alueilla toimii joitain kymmeniä ihmisiä ja
laajemman skenen sisällä useimmat heistä luultavasti tiedetään. Mulla on näitä
ihmisiä kohtaan valtava kunnioitus. Romaaniin en kuitenkaan halunnut kuvata
kiiltokuvamaisia ihanneaktivisteja, koska sellaiset henkilöhahmot ovat valtavan
tylsiä ja epäsamaistuttavia.

Pääsin mukaan kuvauskeikalle (joka tosin oli kuivaharjoittelua sikäli että
tavoitteena oli kuvata lopettaneita tiloja), sain mennä fiilistelemään OE:n
toimistolle (epäuskostani ihmisten huumoria kohtaan jätin kopioimatta toimiston
seinällä olleen listan eläinoikeusliikkeen tavoitteiden
kiireellisyysjärjestyksestä) ja haastattelin Kristoa. Romaanissa on nimeämätön
eläinoikeusjärjestö, jonka esikuva on OE, mutta romaanin henkilöhahmot eivät ole
toimistolla kohtaamiani ihmisiä tai edes kollaaseja heistä. Eikä niin monin
tavoin täydellinen mies Antti ole Kristo (sori).

Olen saanut etuoikeuden toimia turvakoti Saparomäessä vapaaehtoisena. Romaanin
turvakotiin hain innoitusta myös Tuulispäästä. Omat muistoni ja kokemukseni
Saparomäessä ovat niin voimakkaita, että niihin oli vaikea yhdistää täysin
fiktiivistä ainesta. Piirsin esim. pohjakuvia tilasta, jotta pystyisin paremmin
hahmottamaan tätä fiktion paikkaa enkä sijoittaisi tapahtumia vahingossa
tuttuihin kulisseihin. Se oli hahmotuskyvylläni järkyttävän vaikeaa.
Tuulispäässä kävin saamassa hienon nautakohtaamisen ja hevosiin hain
kosketuspintaa lapsuuden hepoista, ystävien postauksista ja Millan Ponifarmilta.
Romaanin turvakodin pitäjän pyrin tekemään ihmisenä mahdollisimman erilaiseksi
elävän elämän kollegoistaan (övereimmältä liioittelulta tuntui panna Charlotte
joogaamaan, koska vaikka turvakodin pitäjillä on uskoakseni loputtomat
voimavarat altruistiseen toimintaan, ajan ottaminen nautinnolliseen self-careen
säännöllisesti vaikuttaa epäuskottavalta – tosin, saattaahan Charlotte myös
tehdä lyhyen setin jotain raivojoogaa samalla kun osallistuu etäkokoukseen).
Monilla teoksen muunlajisilla eläimillä on tosielämän esikuva – halusin tällä
tavoin kunnioittaa ja muistaa erityisesti heitä, jotka eivät enää ole
keskuudessamme.

Onni innoitti Karlin hahmoa, mutta Onnista olisi todellisuudessa ollut
verrattoman paljon enemmän kerrottavaa.

Kirjan tärkein henkilö Epikuros muistuttaa rakastani Bobbya, mutta oleellista
tuossa hahmossa on ollut kirjoittaa nistä kokemuksista, joita Bobby on elämääni
tuonut. Toki Epikuroosta tuli myös ulkoisesti Bobbyn näköinen, sydänläikkäinen
pieni suuri koira: en kertakaikkiaan pystynyt kuvittelemaan hänen tilalleen
ketään muuta. Bobbyn koti ei muuten yhtään muistuta kirjan naapuria. Oli vähän
uskaliasta kirjoittaa romaaniinkin ”naapurin koira”. Kuitenkin sillä, että hän
on jonkun muun ”omistuksessa” sain tuotua mukaan vaikeat kysymykset
rotukoirista, eläimiksi nimettyjen omistamisesta ja koirien sukupuolielämään
puuttumisesta.

Tietysti on vielä kirjan ihmispäähenkilö. Joskus kirjoittamisen
ammattilaisillekin on lukiessaan vaikeaa erottaa kirjailija ja kirjan minä.
Ekstradiegeettinen eli ns. kaikkitietävä kertoja olisi ehkä auttanut, mutta myös
tehnyt tekstistä lukukelvotonta, koska kaikki ovat ”hän” (kirjan
päähenkilöihmisellä ei edes ole nimeä). Sillä tavoin olisi myös ollut vaikea
kirjoittaa niin vittumaista tyyppiä, koska sitten joku ajattelisi, että silläkin
on aito esikuva. Kirjan minä ei ole minä. Mulla ei ole silikoneja, en osaa
valokuvata, en ole bikini fitness -harrastaja (olisinpa) ja olen PALJON
pidättyneempi kuin kirjan puhuja. Ja on suurempiakin eroja. Mutta yhtä paljon
ihmisvihaa mussa kyllä on. Eniten mua on kauhistuttanut ajatus, että joku
uskoisi mun väittävän, että olen itse oikea aktivisti. Olen pelännyt, että mun
katsotaan omivan toisten kovan työn ja käyttävän sitä itseni ja urani
korostamiseen. Siksi mulle oli tärkeää tehdä kirjasta taiteellisesti
kovatasoinen ja yleisesti ottaen ihan helvetin hyvä. Koska sitten jos joku noin
ajatteleekin, niin ainakin voi ajatella, että eipä sentään approprioinut
paskasti.

Sitten vielä pari vitsikästä juttua. Mulla oli kirjaan liittyvä haastattelu ja
haastattelija puhui kohdasta, jossa ”sä tapaat Teriken”. Meinasin paskoa alleni.
Romaanin jouhikkotaiteilija on koominen (?) konstruktio taiteilijoista, jotka
ovat mieltyneet eläinaiheeseen ilman, että heillä on mitään todellista
sitoutumista eläinoikeuksien edistämiseen. Sekin tietysti kuuluu taiteen- ja
sananvapauteen ja teokset voivat lopulta olla todella hienoja. Teriken työtä ja
omistautumista toisenlajisille (siinä missä omillekin lajitovereille) arvostan
suuresti. Ja itse asiassa musta voisi olla hieno se itkuvirsiteos lypsylehmille.

Romaanissa esiintyy myös toimittaja. Hänen kulkuvälineensä esikuva on Voiman
entinen pakettiauto, jossa todellakin oli reikä pohjassa. Mutta toisella
puolella kuin kirjassa. Räjähtävän croissant-purkin suoranaisesti varastin
Mauralta, koska hän kertoi sen siinä pelottavassa vaiheessa prosessia, jossa
absorboin romaaniin kaiken. Onko animalialainen sadisti totta, sitä en paljasta.

Romaanit eivät ainakaan mulla synny rationaalisen pohdinnan tuloksena, vaan ne
tulevat alitajunnasta: taide on julkista unennäkemistä. Joskus jälkikäteen
mietin, miksi kirjoitin mukaan jotain täysin tarpeetonta. Kadun vieläkin, että
Huorikseen kirjoitin lääkärin, jolla on omituiset rajaukset silmissä (vai
jätinkö sen pois, toivottavasti). Olin tavannut tällaisen lääkärin 00-luvulla ja
hän oli mitä miellyttävin henkilö. Hän suositteli minulle joitain kirjoja ja
määräsi lääkityksen, johon olen edelleen koukussa (että tarkemmin ajatellen
saattoi ansaitakin tuon).

Kirjoitin syksyllä Parnassoon Maria Peuran romaanista Esikoinen (2023) joka
toisin kuin minun uutukaiseni on omakohtainen.

> Omakohtaisuus on väline, ei päämäärä sinänsä. Kirjailijoita ei tule kiitellä
> rohkeudesta kun he harjoittavat erikoista ekshibitionismiaan – elleivät he tee
> sitä erityisen taidokkaasti. Toisaalta alhainen keksittyysaste ei
> automaattisesti myöskään halpuuta romaania.
> 
> Maria Peuran tuore Esikoinen on huimaavan kauniisti kirjoitettu kuvaus
> äidistä, jonka lapsi otetaan huostaan. Ei ole merkittävää, että Peura
> kirjoittaa omasta kokemuksestaan, mutta tarinaa ei välttämättä olisi
> kerrottavaksi, jollei sitä olisi ensin eletty. Peura kertoo kirjoittaneensa
> kaunokirjallisuuden, ei faktojen, ehdoilla. Esikoisen toinen päähenkilö tullee
> kertomaan samoista vuosista aivan omalla tavallaan.
> 
> Taidetta ei voi hyödyntää (piste) tosiasiatiedon haalimiseen. Taiteelliset
> tuotokset, nuo tekaistun, toden ja allegorian sekasikiöt voivat silti näyttää
> elämästä jotain sellaista, mitä ei tieteellisemmin keinoin pystyisi
> ilmaisemaan.

 

FacebookTwitterJaa
9.1.2024 / Laura Gustafsson

KATKI:N KULTTUURIRAISKAAJAKANNANOTTO

Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla palattiin pienen joulurauhan jälkeen
uutisoimaan kulttuurimaailman raiskaajista. On totta, että ihmisten rikollinen
perseestä oleminen on tärkeää ja julkisuuden ansaitsevaa tietoa silloinkin kun
se ei yllätä ketään, ja me kaikki haluamme puhkoa alan mätäpaiseet, vaikka se
sitten tarkoittaisi ja luultavasti tarkoittaakin sitä, että meidän on opeteltava
uimaan visvassa jollemme mieli hukkua. Katkerien Kirjailijoiden liitto
ehdottaakin, että Helsingin Sanomat perustaa aivan oman osastonsa
seksuaalirikollisille ja hyväksikäyttäjille. Kotimaa, Ulkomaat, Politiikka,
Talous, Kulttuuri, Tiede, Urheilu, Sunnuntai, Elämä, Kuolema, Raiskaajat, johon
voi nipistää tilaa vaikkapa HS Visiosta, koska suuri osa niistä jutuista ei vaan
oikeasti ole järkeviä. Se on hyvä. Vapautuvan palstatilan voi täyttää esim.
kirjallisuusanalyyseillä. Joillain muilla kuin koulukiusaaja mulkku
presidenttiehdokas Stubbin lukioesitelmillä Puhdistuksesta (2008). JOS
toimituksessa ajatellaan, etteivät kirjallisuusanalyysit tuota riittävästi
klikkauksia, niin kannattaa ehkä lukea joku kirja, jotta huomaa, millaista
vinksahtanutta paskaa kirjailijat tekstinkäsittelyohjelmillaan pyörittelevät.
Kyllä tulee hyviä klikkiotsikoita sellaisesta.

“Sori siitä.”

FacebookTwitterJaa
2.1.2024 / Laura Gustafsson

OPPIMATERIAALI 4: IKUISUUDEN NÄKÖKULMA KIRJAILIJAN JA LUKIJAN SUHTEESEEN

On uusi vuosi eikä mitään syytä olettaa, että siitä tulisi edellistä parempi
globaalissa mittakaavassa. Siksi onkin perusteltua käpertyä miettimään omia
pikkupiiperryksiä, joilla on hyvin vähän minkäänlaista merkitystä.
Tämänpäiväisessä luennossa käsittelenkin kirjailijan suurinta ongelmaa,
haastetta ja kompastuskiveä, välttämätöntä pahaa, projektiopintaa,
valloitettavaa kohdetta, vihollista ja rakastajaa: lukijaa.

Kirjailija sanoo rakastavansa lukijoita, koska mitä väliä kirjoilla olisi ilman
vastaanottajaa. Kirjailija tietää, että hänen pitää olla kiitollinen ja nöyrä.
Väärinymmärretyksi tulemisesta ärsyyntyessäänkin hän pitäytyy kommentoimaan,
ettei halunnut aliarvioida lukijoiden älyä. Kirjailija ei halveksi lukijoita,
onhan hän usein itsekin sellainen. Hän tarvitsee heitä sanan syvimmässä
mahdollisessa merkityksessä. Tämä tarve ja riippuvuus, kyvyttömyys totaaliseen
vapauteen, kammottaa häntä ja saa hänet toisinaan epätoivon valtaan. Kirjailijan
ja lukijan monimutkaista suhdetta käsittelee realistisesti mm. Stephen King
teoksessaan Piina.

Kirjailijan fantasia on lukija, joka todella tajuaa hänet. Lukija, joka
ratkaisee arvoituksen nimeltä kirjailija, näkee sen, mitä kirjailija ei itsekään
näe. Ihannelukija on samalla neitseellinen mutta kuitenkin kirjallisuuden salat
suuresti ymmärtävä. Kirjailija haluaa omistaa lukijan ja olla jakamatta häntä
muiden kanssa, mutta kaipaa uskottavia perusteluita siitä, että hänen kirjansa
ovat parempia ja erityisempiä kuin muut. Hän pelkää sarjalukijaa, joka vie
sänkyynsä joka ilta eri kirjan ja miettii siinä samalla jo seuraavaa. Toisaalta
häntä harmittaa sekin, jos lukija ei osaa asettaa hänen kirjaansa oikeaan
kontekstiin tai ei muuten vain ymmärrä kirjailijan nyansseja. Kauhistus on myös
kaiken kokenut lukija, joka analysoi tekstin kylmästi ja kyynisesti. Suhde jää
epähenkilökohtaiseksi ja ammattimaiseksi. Lukijan pitäisi innostua, mutta pitää
kuitenkin päänsä kirkkaana nähdäkseen, mitä kirjailija on todella halunnut
sanoa. Hänen pitäisi rakastaa ja isota kirjaa, mutta olla kuitenkaan vaatimatta,
että kirjailijan seuraava teos on piirun vertaa samanlainen.

Kirjailijan suurin pelko on unohdus niin yksilön kuin historiankin
mittakaavassa. Oma ainutlaatuinen suoritus on ollut vain yksi muiden joukossa.
Siitä ei jäänyt jälkeä.

Kirjat ovat siitä erityisiä kulttuurin artefakteja, että parhaassa tapauksessa
ne kestävät aikaa, siis fyysisesti. Kirjoittaessa olisi syytä muistaa, että joku
saattaa lukea tuotosta 3000 vuoden kuluttua. Menneisyyden ihmiset saattoivat
säilöä kirjastonsa vaikkapa sinetöityyn ruukkuun, josta joku maalainen ne sitten
satoja vuosia myöhemmin löysi ja osittain toki tuhosi mutta älysi myös viedä
osan museoviranomaisille (miettikääpä niiden kirjailijoiden katkeruutta, joiden
teksti on tällaisessa sattumusten sarjassa päätynyt sytykkeeksi kun kaverin
luultavasti kehnommat läpät ovat saavuttaneet kulttuuriaarteen aseman). Todella
keskeinen kysymys tällä hetkellä onkin: mihin säilöä kirjoja, jotta varmistaa
niiden jatkuvuuden? Ei ole mitään takeita siitä, että painokoneiden sylkemät
kirjakappaleet pidättelisivät ajan hammasta (esim. saviruukussa) yhtä hyvin kuin
käsin tehdyt uniikkikappaleet. Meillä on tietysti volyymi puolellamme ja voimme
kehitellä monia rinnakkaisia säilytysratkaisuja ja toivoa jonkin toimivan.

Mikäli kirjat onnistutaan pitämään kirjaimellisesti kasassa vuosituhansien yli,
saattaa ratketa kirjailijan ja lukijan suhteen viheliäisinkin pulma.

Ketään kirjailijaa ei arvosteta omana aikanaan niin paljon kuin hänen omasta
mielestään pitäisi. Se johtuu siitä, että tämän päivän ihmiset ovat typeryksiä.
Mutta kun lukee mitä tahansa kuluneen kolmentuhannen vuoden ajalta, saa huomata,
että kirjailijat ovat aina kärsineet aikalaistensa typeryydestä. Tulevaisuutta
ei kuitenkaan vielä ole, joten sen varaan uskaltaa laskea toivonsa. Kenties
tuhansien vuosien kuluttua maata kansoittavat lukutaidon omaavat olennot, jotka
arvostavat ja todella tajuavat 2020-luvun kirjailijoiden sanoja!

Siinäpä motivaatiota! Mutta myös suuri vastuu. Kirjailijoilla on tapana pitää
itseään jotenkin syyntakeettomina, koska heidän työllään on näennäisesti niin
vähän merkitystä. No. Ensinnäkin kyllä kirjallisuudella on merkitys – ainakin
negatiivinen. Kirjallisuus nimittäin ei ilmene vain ideoiden maailmassa, vaan
kuten kaikella muullakin, sillä on materiaalinen perusta: se vaatii
toteutuakseen ainetta ja energiaa, joita molempia ihmiskunta kerskakuluttaa
muutoinkin. Mutta älkäämme menkö siihen, koska se vetää huomiomme pois omasta
navasta, joka on tarkastelumme keskiössä.

Olkoon kirjailijan työn keskeinen kysymys vuodella 2024: mitä haluat sanoa
vuoden 4024 (no, silloin lienee toisenlainen ajanlasku) lukijalle ja onko se
varmasti sanomisen arvoista.

Kirjailijan ja lukijan lämmin suhde

 

FacebookTwitterJaa
13.12.2023 / Laura Gustafsson

KATKI:N ODOTETTU KANNANOTTO

Koska Katkerien kirjailijoiden liitto on lyhyessä ajassa multiploinut
jäsenmääränsä ja saanut lukuisia alajaostoja, katson mielekkääksi ottaa kantaa
e-lainauskorvausesityksen läpimenoon eduskunnassa. Muistamme, että
Näyttelijäliitto pääsi jostain helvetin syystä lisäämään esitykseen ajatuksen
siitä, että äänikirjan lukija saisi vastaisuudessa kuunnelluista kirjoista
tekijänoikeuskorvausta siinä missä (katkera) kirjailijakin.

Virallinen kannanotto on kuten esitetään seuraavassa:

Kulttuuriministeri: Fuck you.

Näyttelijäliiton puhis: Fuck you.

Kok, PS, RKP, KD: Fuck you, fuck you, fuck you, fuck you.

Näyttelijät ja äänikirjojen lukijat: You’re cool.

E-lainauskorvausesityksen takia ei missään nimessä kannata nousta barrikadeille.
Lapuan liikkeen johtama hallitus tehtailee jatkuvasti paljon julmempia ja
epäinhimillisempiä hyvinvointivaltion heikennyksiä – choose your battle. Lisäksi
äänikirjoista saatavat korvaukset ovat niin mitättömiä, ettei moisten pennosten
vuoksi kannata alkaa kinata. Mutta ihan periaatteen vuoksi on tehtävä selväksi,
että äänikirjan lukija ei ole tekijä. Ja se ken sellaista väittää, joutukoon
katumaan.

Katkerien kirjailijoiden liitto suosittelee jäsenilleen kahta toimintamallia.
Helpoin on yksinkertaisesti kieltää kirjan tekeminen äänikirjaksi. Katkerasta
kirjailijasta toki tuntuu kivalta mitä enemmän hänen kirjojaan kulutetaan.
Sanavalinta on tahallinen, sillä äänikirjoja todellakin kulutetaan. Oletteko
lukeneet arvioita, joita on tehty äänikirjan perusteella? Ihmiset eivät keskity
kuuntelemiseen samalla tavalla kuin lukemiseen. 90 prosenttia äänikirjojen
soittoajasta käytetään tiskaamiseen, netittämiseen ja nukkumiseen. Koska ihmiset
vittu multitaskaa, jos niillä on siihen pieninkin tilaisuus! Äänikirja on
kirjailijalle kaikin puolin nöyryyttävä konsepti, oma hieno teos muutetaan
satukasetiksi, jonka joku pikakelaa läpi ja sanoo sitten lukeneensa kirjan. Ei
ole lukenut.

Näkövammaisten kulttuuripalveluna äänikirjat ovat tietenkin eri juttu. Ongelmaa
ei ollut niin kauan kuin Celia pyöritti valtaosaa äänikirjahommasta.
Kaupallisten toimijoiden mukaantulo luonnollisesti on lisännyt valikoimaa, joka
nyt on tarjolla myös näkövammaisille. Siinä on vaan yksi ongelma ja se on
kaupallinen toimija itse. Kaikesta tulee paskaa, kun joku alkaa tehdä voittoa.
Se on luonnonlaki.

Liitollamme on toinenkin, kenties rakentavampi vaihtoehto yhteistyöhaluisemmille
ja -kykyisemmille jäsenille. Heikki Määttänen kuoli 2002. Jos hän luki kirjasi,
onneksi olkoon (kivat sulle Tolkien). Mutta koska hän ei tule lukemaan uusia
kirjojasi, voit aivan hyvin tehdä sen itse. Näyttelijä on saanut vuosien
koulutuksen äänensä käyttämiseen. Se tarkoittaa sitä, että hän pystyy lukemaan
kirjan miellyttävällä äänellä ja hyvällä tekniikalla. Mutta miten ikinä hän sen
lukeekaan, hänen tulkintansa tulee kirjan (eli sinun) ja lukijan väliin.
Äänikirjan lukeminen itse on tulkinnan hallitsemista ja vahvistamista ja aivan
normaalia kontrollihakuisuutta.

Äänen käyttämistä voi opetella ja se on sitä paitsi hyvin tyydyttävää. Pane
kustantajasi maksamaan sinulle puhevalmentaja. Parhaassa tapauksessa löydät
opettajan, joka johdattaa sinut oman äänesi luo kaikilla mahdollisilla tavoilla.
Äänenkäyttäminen on varsinkin meidän kulttuurissa kytköksissä häpeään (tai
ei-häpeään), jota onkin jo KatKi:n luentosarjassa käsitelty. Ääntään
harjoittaessa pääsee tutkimaan myös omaa psyykeään. Se on hyödyllistä
jokaiselle, varsinkin jokaiselle kirjailijalle.

Sitä paitsi, vain sinä itse voit tuoda äänikirjaan juuri sen oikean vittumaisen
sävyn ja painotuksen.

Liiton klassisesta ulkoasusta on vastannut Häiriköt-päämaja.

FacebookTwitterJaa
12.12.2023 / Laura Gustafsson

OPPIMATERIAALI 3: ANTTI MAJANDER -EMPATIATYÖPAJA

Viisaan vanhemman tavoin minäkin rakastan Katkerien kirjailijoiden liiton
jokaista jäsentä, mutta aina en voi olla meistä varauksettoman ylpeä. Eräs
tällainen hetki elettiin taannoisessa kirjallisuuspalkintotilaisuudessa. Kun
lavalle astui kotimaan vaikutusvaltaisin kirjallisuuskriitikko, aplodien
asenteellisuudesta saattoi tosiaankin päätellä, että puolet yleisöstä koostui
jäsenistömme edustajista.

Liittomme kolmannessa luennossa keskityn meille kaikille niin rakkaaseen ja
raskaaseen aiheeseen, Antti Majanderiin, ja empatiatyöskentelyyn, jota kipeästi
tarvitsemme häneen kohdistuvien tunteiden käsittelyssä. Eräs kollega oli sitä
mieltä, että ei – tarvitaan vihanhallintaa. Mutta viha kannattaa aina mieluummin
kanavoida kuin hallita eikä sitä missään nimessä pidä haaskata.

Empatia on kirjailijalle elintärkeä taito. Toisaalta psykopaatit ja narsistitkin
ovat hyvin taitavia asettumaan toisen asemaan varsinkin silloin, kun he voivat
hyötyä siitä itse. Mutta kaikki eivät voi olla psykopaatteja. Heitä on vain
muutama prosentti väestöstä eivätkä he yleensä päädy kulttuurialoille, vaan
johtotehtäviin ja politiikkaan. Harvalle meistä siis jää muuta vaihtoehtoa kuin
harjoittaa myötäelämisen taitoa, mikäli haluamme kirjoittaa jotain vitun
samaistuttavia henkilöhahmoja.

Meillä on empatiaa. Se on hyvä, sillä meiltä usein kysytään asioita, jotka eivät
millään tavalla liity rationaaliseen osaamisalueeseemme. Meiltä ei esim. kysytä
pilkkusääntöjä ja harvemmin halutaan tietää edes dramaturgisista työkaluistamme.
Kysymykset, joita meille esitetään, ovat paljon tärkeämpiä. Mutta ei yritetä
väistellä päivän aihetta enää pidempään!

Antti Majander voi vaikuttaa melko ylimieliseltä ja mielivaltaiselta
entiteetiltä. Se ei johdu hänen persoonastaan, vaan siitä, että valta aina
jossain määrin huonontaa ihmistä – ja ennen kaikkea se saa hänet näyttämään
huonommalta toisten silmissä. Yritin eräälle kollegalle sanoa, että Anttikin on
joskus ollut pieni lapsi. Kollega väitti, että ei, vaan hän on syntynyt
keski-ikäisenä valtaa väärinkäyttävänä miehenä. Tätä mielikuvaharjoitusta voi
kuitenkin kokeilla, jos katkeruus ei ole liian ylitsepursuavaa.

Puolisoni muistuttaa minua usein siitä, että Antti Majander olisi voinut valita
toisin. Hän olisi voinut käyttää elämänsä johonkin muuhun, mutta hän valitsi
omistaa elämänsä kirjallisuudelle. Hän on osa yhteisöämme, osa ekosysteemiämme,
ei vihollinen. Vahvassa ekosysteemissä keskitytään elämän ylläpitämiseen ja
kukoistukseen. Onkin päätähuimaavaa ymmärtää, miten hienoa taidetta tekisimme,
mikäli käyttäisimme voimavaramme luovuuteen emmekä turhanpäiväiseen vihaamiseen.
On tietysti harmi, ettei niistä mestariteoksista siltikään kirjoitettaisi
Hesarissa. Ainakaan tarpeeksi.

kok, ps

Minun ja taiteilijatyöparini Haapojan toimittama Nuppukirja (2020), jota
Helsingin Sanomat muuten ei noteerannut mitenkään, mutta se on ymmärrettävää,
sillä kirja tapahtui kuvataiteen alueella, joka kiinnostaa mediaa huomattavasti
vähemmän kuin kirjallisuus, on alaotsikkonsa mukaisesti maallisen elämän
käsikirja. Filosofi Elisa Aaltola antaa teoksessa käytännön neuvoja siitä, miten
kasvattaa empatiaa.

> Empatiaa voi kehittää lukemalla kaunokirjallisuutta, aktiivisesti
> kuvittelemalla itsensä muiden asemaan, tutustumalla muiden yksilöiden
> tarinoihin, hankkimalla faktatietoa koskien muiden elämää ja taustoja,
> harjoittamalla mielen reflektiivisiä tasoja esimerkiksi tietoisen läsnäolon
> kautta, olemalla vuorovaikutuksessa muiden kanssa, olemalla etsimättä muista
> itselle välitöntä hyötyä ja arvioimalla kriittisesti tapaa, miten
> valtasuhteet, itsekkyys ja väärät poliittiset uskomukset voivat vaimentaa
> empatiaa tiettyjä olentoja ja ryhmiä kohtaan.

Eräs empatiatyökalu on tunnistaa ne kohdat, joissa myötätuntoa kaipaava kohde ja
minä (sinä) ovat yhteneväisiä. Kysy itseltäsi, etkö sinä muka koskaan ole
selittänyt umpia lampia jostain mistä et mitään tiedä. Antillakin on oikeus olla
silloin tällöin edgelordi.

Muuan kirjailija kerran nauroi naamiaisissa henkilölle, joka oli pukeutunut
Antti Majanderiksi. Kävi ilmi, että kyseessä oli oikea Antti Majander. Tällainen
käytös ei ole suositeltavaa eikä kovin kivaa.

FacebookTwitterJaa
8.12.2023 / Laura Gustafsson

OPPIMATERIAALI 2: ”JOULUKUUSSA KAIKKI HALUAVAT VOITTAA”

Katkerien kirjailijoiden liiton toisen kurssikirjeen otsikko on vapaasti
muisteltu ja suomennettu käännös Niko Hallikaisen Petrolio-esityksestä ja
viittaa siihen, että tänään käsittelen voittamista. Voittaminen on kuitenkin
varsin harvinaista, joten oikeastaan käsittelenkin huomattavasti yleisempää
ilmiötä: ei-voittamista, eli tappiota. Siitähän tässä koko hommassa pitkälti on
kysymys!

Kirjailija ei päässyt messuilla isolle lavalle (ainakaan kaikilla messuilla ja
kaikille isoille lavoille), hän ei saanut kutsua linnan juhliin eikä voittanut
Finlandiaa tai edes mitään muuta palkintoa tai ei ainakaan kaikkia.
Lannistuneena hän vihalukee tohtori Jenni Haukion elämäkertaa ja jos tilanne
oikein pahaksi eskaloituu, runoja. Kirjailija vihjailee lopettavansa
kirjoittamisen, moukat eivät ansaitse hänen ainutlaatuisia teoksiaan. Nyt
riittää. Hän ryhtyy siivoojaksi, kunnes väkijoukot, raadit ja omat ja muiden
kustantajat kantavat hänen kotiovelleen kultaa ja mirhamia, polvistuvat hänen
eteensä ja anovat häntä jatkamaan kirjallista tuotantoaan.

Kirjailijan omaiselle syksy on vuoden paskinta aikaa, varsinkin jos syksy
profiloituu kirjasyksyksi. Omaisten on hyvä yrittää olla liikaa turhautumatta.
Sen sijaan rakentava keino on tarjota kirjailijalle pieniä voittoja! Jos hän
sanoo, että appelsiinilla on napa, on viisasta myötäillä. Omaiset, jotka eivät
ymmärrä tätä, ovat suuressa vaarassa päätyä kirjailijan teoksiin (joita hän
kaikesta huolimatta aikoo tehdä jatkossakin) pikkumaisiksi ja anatomiaa
taitamattomiksi niupottajiksi vääristeltyinä. Ja vaikka he tietävät, että tuo
ihmishirviö tulee heistä jotain hävytöntä joka tapauksessa kynäilemään,
kannattaa välttää turhia konflikteja.

Kirjailijan persoonaa voi parhaiten ymmärtää tarkastelemalla häpeää. Pystyäkseen
kirjoittamaan mitään julkaisemisen arvoista on jatkuvasti ylitettävä oma
häpeäkynnys. Jotkut saattavat erehtyä luulemaan, ettei heillä tällaisen
harjoituksen vuoksi ole häpeää ollenkaan. Se on virhe. Kukaan ei ole samanlainen
häpeäpalleroinen kuin kirjailija.

Kaisa Peltolan Häpeän alkemia

Kirjailijan elämän tärkeä kiintymyssuhde on tavalla tai toisella epäonnistunut.
Hän ei ole tullut kohdatuksi ja rakastetuksi omana itsenään. Koko kirjailijan
ura on tämän häpeän ja surun kompensoimista. Asettamalla näytteille sielunsa
syöverit, häpeällisimmät salansa, hän haluaa paljastaa, kuka todella on, ja
tulla hyväksytyksi ja juhlituksi juuri tänä ainutkertaisena ihmeenä.

Koemme julkisen tunnustuksen suurena äitinä, tai kuten eräs ystäväni sanoi,
Suurena Tissinä, jonka haluamme kääntyvän puoleemme. Kiinnittymällä julkiseen
tunnustukseen me valitettavasti vain toistamme kiintymyssuhdetraumaamme, sillä
tämä suuri äiti on kaikkea muuta kuin turvallinen. Ja tiedämme sen! Mutta pienen
lapsen tavoin toivomme, että olisimme väärässä. Samalla aikuinen meissä
heittäytyy defensiiviseksi jo ennen kuin Suuri Tissi on edes huomannut meidän
tosihienoa juttua. Tässä tiivistyy se, mikä tekee kanssamme elämisestä
helvetillistä, varsinkin meille itsellemme.

Voittamiseen liittyy yleisestikin ottaen suurta häpeää. On jollain tavalla noloa
haluta voittaa. Ainakin jos kyseessä ei ole kilpaurheilu. Nolous syntyy siitä,
että paljastaa halunsa kohteen ja altistaa itsensä tätä myöten haavoittumiselle,
koska totta vitussa se sattuu kun ei saa sitä, mitä haluaa. Niinpä onkin
turvallista valehdella, että ei niin välitä voittamisesta. Vaikka kaikki
tietävät, että se ei ole totta.

Voittaminen on kivaa hetken aikaa, mutta sitten alkaa taas harmittaa. Kuten eräs
hyvin paljon saanut kollega hiljattain minulle sanoi: ”Mikään ei ikinä riitä.”
Pian sen jälkeen kustantamon edustaja vei hänet rauhoittumaan. Voittaminen voi
olla jopa haitallista, sillä voittaminen ruokkii egoa, ja kuten tiedämme, ego
johtaa kärsimystä. Oman onnellisuuden sitominen asioihin, joihin itsellä ei ole
mitään valtaa, on varmin tie ikuisesti onnettomaan elämään. Toisaalta –
onnettomasta elämästä voi kirjoittaa jänniä kirjoja!

Kirjailijan spontaani reaktio

FacebookTwitterJaa
4.12.2023 / Laura Gustafsson

OPPIMATERIAALI 1: AGGRESSION SUUNTAAMINEN

Katkerien kirjailijoiden liiton ensimmäisessä alustuksessa käsittelen
vihamielisyyttä, ja ketäpä sitä vihaisi enemmän kuin kaltaistaan. Se on ihan
luonnollista, mutta kuten monet muutkin luonnolliset asiat, se näyttää huonolta,
jos sen tekee julkisesti.

Kollegoiden haukkuminen julkisesti on kuin kusisi uima-altaaseen ja tekisi siitä
ison numeron. Se vaikuttaa pelkästään ääliömäiseltä, saa aikaan hermostunutta
ulinaa eikä lopulta juurikaan vaikuta vedenlaatuun varsinkaan positiivisesti.

Jotkut kirjailijat ojentavat toisiaan lehtien palstoilla, toiset tekevät sen
”ovelammin” omien kirjojensa sivuilla. Se on hyvin viihdyttävää, totta kai,
mutta onko se kumminkin melko uncool? Valitettavasti on. Ylipäätään kirjallinen
omien aikalaisten ruotiminen on vähän niin ja näin. Miettikää nyt vaikka Danten
Jumalaista näytelmää. Kuinka relevantilta se infernaalinen namedroppailu tuntuu
nyt muutama sata vuotta myöhemmin? Niinpä.

Yksin omien ajatusrakennelmiensa kanssa nyhrätessä turhautumisen tunteelle ei
tietenkään voi mitään. Tai voi sille sen, että tekee jotain järkevää tai
nautinnollista, mutta kuka jaksaa sellaista koko ajan. Turhautumisesta seuraa
helposti aggressio. Vihassa sinänsä ei ole mitään pahaa, mikäli sen osaa
valjastaa viisaasti, mutta sellaiseen pystyy vain pitkällä ja kurinalaisella
harjoituksella. On valitettavan tyypillistä, jos toki ymmärrettävääkin, suunnata
viha, eli heittaaminen niin kuin sanotaan, lähellä olevaan maaliin, koska siihen
saattaa vaikka vahingossa osua. Lukijoita, kustantajaa, mediaa tai oman uran
mahdollistajia ei kuitenkaan välttämättä uskalla uhmata, koska siitä voi seurata
ikävyyksiä. Niinpä monelle tulee mieleen suunnata aggressio muihin
kirjailijoihin ja heidän tekeleisiinsä. Tätä saatetaan naamioida kriittisyydellä
kirjoja kohtaan, mutta oikeasti siinä on kyse siitä, että kollega vituttaa
siksi, että se on saanut jotain, mitä minä en ole saanut.

Mutta. Jos kysyt kirjailijalta, onko hän saanut enemmän kuin joku muu tai edes
tarpeeksi, hän ei todellakaan myönnä. Aina joku muu on saanut enemmän. Aina.
Kirjailijalle ei riitä mikään. Aivan jokaisen kirjailijan mielestä toisen saama
enempi huomio on aiheetonta tai vähintään liioiteltua. Se huomionsaaja ajattelee
samoin jostakusta toisesta. Jos tämä ei pidä paikkaansa yhtenä päivänä, kyllä se
jo seuraavana pitää.

Niinpä on lohdullista pitää mielessä tämä: kukaan ei ole tyytyväinen. Ei siis
kannata kadehtia. Varsinkaan ei kannata kääntää kateutta vihamielisyydeksi,
vaikka se onkin mukavampi tunne.

Resurssiaggressiivisen kirjailijan kouluttamisessa on tärkeintä se, että
kirjailija saa aina jonkin palkinnon, vaikkei saisi sitä palkintoa, jonka juuri
sillä hetkellä haluaa. Aggressio on hyvä oppia tunnistamaan jo varhaisista
merkeistä, jotta sen eskaloitumista voi ennaltaehkäistä.

Miksi vihailu sitten ei kannata, saatat kysyä. Sehän on mitä viihdyttävin
tuntemus ja sitä paitsi on niin ihanaa puhua paskaa jostain oikein ärsyttävästä
tyypistä, joka ei ehkä oikeasti ole kovin ärsyttävä, mutta on kiva leikkiä
jonkun toisen kanssa, että se olisi oikeasti ärsyttävä, niin molemmat voivat
kieltää kateutensa. No, ensinnäkään se ei ole kovin rehellistä. Jos haluamme
tavoitella totuutta, niin kuin meidän tulisi, emme voi olla epärehellisiä
itsellemme. Harmi!

Entäpä minä itse? Mitkä ovat vaikutteet näiden lauseiden takana? Ettei tämä vain
olisi niin moneen otteeseen laskostettua aggressiota, että sitä erehtyy itsekin
luulemaan joksikin söpömmäksi? Voihan se olla, että vain kuvittelen motiivini
katharttisiksi ja kätken muita kohtaan tuntemani vihan, kateuden ja halveksunnan
itseironian kaiken peittävään kaapuun.

Vilpittömästi: milloinkaan en ole tuntenut niin paljon sympatiaa ja hellyyttä
kollegoitani kohtaan kuin tänä syksynä. Tämä kaikki tulee rakkaudellisesta
kammiostani. Ja kun puhun sinusta, puhun minusta. Me olemme yhtä.

Kukaan muu maailman ihminen kuin toinen kirjailija ei usko, että teet kovasti
töitä silloin kun makaat sängyssä läppäri sylissäsi, käsi karkkipussissa tai
jossain vielä arveluttavammassa paikassa ja tuijotat tyhjyyteen. Pidä tämä
mielessä aina.

 

FacebookTwitterJaa
1.12.2023 / Laura Gustafsson

KATKERIEN KIRJAILIJOIDEN LIITTO

Kuten kaikki kirjailijoiden omaiset tietävät ja ketkään muut eivät oikeastaan
välitä, kirjailijat ovat aivan oma ihmislajinsa. He ovat samanaikaisesti
maailman(eniten)tuskaisia ja kaikista omahyväisimpiä yksilöitä, heissä ääretön
herkkyys yhdistyy tavattomaan yksiulotteisuuteen. He eivät mukamas piittaa
auktoriteeteista, mutta heitä hierarkkisempia ihmisiä ei olekaan. He ovat
pikkumaisia ja mahdottomia ja heidän pitää aina saada olla eri mieltä. He ovat
introverttejä, joiden drug of choice on huomio. He ovat hyvin lapsellisia,
hyvin, hyvin lapsellisia.

 

Onko kirjailijoissa mitään hyvää? No. Kyllä… He eivät ole tylsiä. Eivätkä
yleensä kovin tyhmiä – toisaalta heidän ei myöskään tarvitse todistella
älykkyyttään kuten vaikkapa muusikoiden, koska heitä pidetään automaattisesti
älykkäinä. He osaavat kielioppisäännöt (ja jos eivät osaa, onnistuvat
vakuuttamaan muut siitä, että virheet ovat tarkoituksellisia)! Monet heistä ovat
hyviä kuuntelijoita, mikä voi tuntua viehättävältä, kunnes löytää itsensä
romaanin sivuilta näyttämässä totaalisen idiootilta (tämä on ongelma vain siinä
tapauksessa, että lukee kirjailijan tuotoksia).

 

Virallisella Kirjailijaliitolla on kädet täynnä kirjailijoiden yhteiskunnallista
asemaa ylläpitäessään – mikä on jokseenkin mahdotonta työtä niin kauan kuin
maamme hallituksen keskeisenä agendana on pahuus ja epäoikeudenmukaisuus (eikä
mikään ole niin pahaa ja epäoikeudenmukaista kuin kirjailijoiden sortaminen,
näin se on, tiedoksi vaan Näyttelijäliitto). Olen kuitenkin itse (sairaalla
tavalla) eniten kiinnostunut kirjailijoiden sielullisesta tilasta. Sen vuoksi
julkistan tässä ja nyt aloitteeni Katkerien kirjailijoiden liitosta. Liittoon
ovat tervetulleita kaikki kirjailijat, jotka ovat saaneet vähemmän huomiota kuin
olisivat omasta mielestään ansainneet. Emme kokousta fyysisesti, koska
kirjailijoiden kohtaamiset ovat valtavan kiusallisia esim. monista
edellämainituista syistä. Sen sijaan aion jakaa Katkerien kirjailijoiden liiton
materiaalia täällä internetissä näillä omilla sivuillani. En vitussa mene
Tiktokiin. Kenenkään kirjailijan ei pitäisi. Muutenkin olisi parasta pysyä pois
sosiaalisesta mediasta, mutta sittenhän olisi tosi vaikea tietää, mitä muut
minusta puhuvat.

 

Hankkeeni tähtää kirjailijan kasvuun ihmisenä, mikä tosin saattaa tehdä
kirjailijasta entistä sietämättömämmän yhteisön silmissä. Uskon myös, että
katkeruuden voi valjastaa luovuuden käyttöön tai ainakin käsitellä sitä tavalla,
joka ei estä luovaa työtä ja heikennä sen laatua. Muistakaamme, että vain
onnistuneella (tai tosi pahasti epäonnistuneella) luomisella on mahdollista
saada huomiota. Tämä toimikoon motivaattorina.

 

Palaan tulevina viikkoina jokaista kirjailijaa syvästi koskettaviin teemoihin
kuten kateus, tunteet kriitikoita kohtaan ja kateus. En tee tätä ensisijaisesti
epäitsekkäistä syistä, vaan siksi, että minäkin haluan joskus kirjoittaa jotain,
millä ei ole yhtään mitään merkitystä.

 

Ihmiset tykkäävät lukea tarpeettomia tekstejä. Aion itse lukea mm. tämän jutun,
vaikken edes käytä irtoripsiä.

FacebookTwitterJaa
31.12.2022 / Laura Gustafsson

VALTIONKIRJAILIJA 12/2022

Koneen säätiön apurahapäätökset saapuivat. Tuhansien lajitovereideni tavoin en
saanut apurahaa. Ensin iski vitutus ja huolestus, mutta tunteeseen sekoittui
pian innostusta: tämähän tarkoittaa, että minun täytyy keksiä jotain aivan
muuta! Haluan kyllä kirjoittaa kirjan, johon olen hakenut rahoitusta, mutta
onhan hieman tylsää, jos kaikki menee ennakoidulla tavalla. Tämän
ajatusrakennelman hahmottaminen auttoi minua ymmärtämään itseäni laajemminkin.
Hra T on tunnetusti ollut järkyttynyt siitä, että en aloita kirjojen tekemistä
sisällysluettelosta. Olen sanonut, että eihän minun sitten olisi enää mitään
mieltä käyttää aikaa kirjoittamiseen jos jo tietäisin, mitä tulee tapahtumaan ja
mihin homma päättyy. Sama logiikka pätee yleisemminkin: en halua suunnitella
elämääni, koska olisi tylsää tietää, mitä tulee tapahtumaan. Kuulin, että
tällaisella metodilla kirjoittaa myös Sayaka Murata, jonka erinomaisen Maan
asukit -romaanin juuri luin (mainio käännös Raisa Porrasmaan käsialaa). Olen
varma, että jos Murata olisi suunnitellut teostaan etukäteen, siellä ei olisi
päädytty valmistamaan hapanimelää miestä soijassa haudutettuna, ja kirjasta
olisi saattanut tulla aivan keskinkertainen.

Lähetin kässärin FINAL-version kustannustoimittajalle. Olen käyttänyt
viimeistelyyn ja hiomiseen suhteettomasti aikaa siihen nähden, miten kauan
”varsinaisen tekstin” kirjoittamiseen kului. Erikoista kyllä, en yhtään tiedä,
miten kollegat toimivat. Luulisi, että tuollaisesta olisi helppo keskustella
heidän kanssaan. Miksi en ole tullut kysyneeksi? Ikään kuin kaunokirjoittaminen
olisi jotain salatiedettä ja toteutuisi hämäryyden verhon peitossa. Siis niin
paksun verhon, ettei kirjoittaja itsekään tiedä, mitä hittoa siellä tapahtuu.
No, on minulla kieltämättä joskus tuollainenkin olo. Olen miettinyt, kuka olen
kun kirjoitan. Kun on tämä dissosiaatio ja monenlaisia minätiloja. On
mahdollista, että kirjoittaessa minulla tapahtuu integraatio, kirjoittaessa olen
paikassa, jossa eri minätilat toimivat yhdessä ja samanaikaisesti ja jopa
jollain tavalla yhteydessä toisiinsa (siksi lopputulos on mitä on). En tiedä,
liittyykö tämä jotenkin siihen, että en ikinä muista paljoakaan hetkistä,
jolloin kirjoitan. Voi myös olla, että en muista niitä, koska niissä ei ole
mitään kiinnostavaa eikä ihmeellistä. Viime aikoina olen pohdiskellut, että
saatan olla enemmän sekaisin kuin olen kuvitellut. Asia ei haittaa minua, mutta
hyvähän sellainen on tiedostaa. Toinen mahdollisuus on, etten enää piittaa
paljoakaan mistään tyhjänpäiväisestä. Näitä vaihtoehtojahan voi olla
ulkopuolelta hankala erottaa toisistaan.

Tässä vaiheessa omaa työprosessia tulee kiinnittäneeksi huomiota siihen, mikäli
muiden kirjoittamissa romaaneissa on jotain samaa kuin omassa (josta seuraa
kauhu, että ensinnäkään en ole keksinyt mitään uutta ja toisekseen, nyt kaikki
huomaavat, että olen vaivainen plagiaattori). Aloin lukea Heikki Kännön
Ihmishämärää (ehdin sivulle 109 kun kirja piti palauttaa). Hermostuin valtavasti
kun romaanissa esiintyi Descartes-niminen koira. Nyt kaikki luulevat, että minä
nimesin koirapäähenkilöni Epikurooksi siksi, että Kännö oli antanut
koirasivuhenkilölleen filosofin nimen!!! Kaikki!!! Eikä kukaan arvosta kirjaani,
koska se on ilmeinen kopio Kännön kirjasta, jota on jo arvostettu. (Minä todella
ajattelin nämä ajatukset.) Nyt kerron, että kyseessä on puhdas yhteensattuma,
vaikka sitä voikin olla miltei mahdoton uskoa. Kaikki nimet putkahtavat päähäni
sattumanvaraisesti. Epikuros oli hauska nimi, koska se on niin typerä nimi.
Ihmiset usein antavat koirilleen typeriä nimiä. Olisi harvinaisen
epäkäytännöllistä joutua kutsumaan jotakuta Epikurooksi. (Kyllä minä mietin
myöskin epikurolaisuutta ja joo, se liittyy asiaan.) Kun luin tekstiä
Voiko?-hankkeen tapahtumassa, yksi kuulija sanoi, että ei voi olla
ajattelematta, että koira on ”epic uros”. Se oli mahtavaa, koin valinneeni
intuitiivisesti oikean nimen. Haluaisinpa tietää Heikki Kännön perustelut, hmm!
Descartes on tietysti loistava nimi koirahenkilölle, jos ei ota lukuun sitä,
että tuo länsimaisen ajatteluhistorian (mikä oksymoron!) kusipäisin ja ehkä
vahingollisin ihminen leikkeli auki eläviä, tajuissaan olevia koiria. Vai onko
se loistava nimi juuri siksi, en tiedä. (Onko tosiaan niin, että pidän tätä
tyyppiä vahingollisempana kuin esim. ydinpommin keksijää? Descarteshan oli vain
vetelys, joka kirjoitteli älyvapaita juttuja siitä, miten hänestä tuntuu, että
hän on vähän ”distinkti” ruumiistaan? Toisaalta, ydinpommin keksijä ymmärsi
sentään hävetä tekosiaan, Descartesista seurasi 500 vuotta helvettiä kaikille.)

Toinen kirja, jossa vähemmän yllättävästi oli yhtäläisyyksiä, oli Karen Joy
Fowlerin Olimme ihan suunniltamme, jota minulle suositteli Mika valittaessani,
ettei eläinkysymystä pahemmin aikuisten kaunokirjallisuudessa pohdiskella.
Hassusti kirjassa mainittiin eräs sama tapaus, josta minullakin on anekdootti,
mutta asia kerrottiin aivan eri tavalla. Voi olla, että omat faktani eivät ole
kunnossa, selvästi olen käyttänyt ainakin eri lähdettä kuin Fowler. Sillä ei
sinänsä ole mitään väliä, koska romaanit eivät ole tietokirjoja eikä kenenkään
pidä niin kuvitella. Toinen kohta oli tämä:

> Lowell sanoi: ”Eläinten loputon ja mittaamaton kärsimys on maailman
> polttoainetta. Ihmiset tietävät sen mutta eivät piittaa mistään, mitä eivät
> näe. Jos ne pakotetaan katsomaan, ne kyllä piittaavat mutta vihaavat
> pakottajaa.”

Sitaatin loppuosa on läsnä omassa kirjassani vähän koko ajan, mutta tuo alku.
Yritin moneen kohtaan tunkea mukaan ajatusta siitä, miten tämän kulttuurin
energia konkreettisesti tulee kärsivistä eläinkehoista. Viimeinen poistamani
variaatio tästä kuului muodossa: ”Kaupungin suonissa virtaava energia on imetty
väkivaltaisesti kuolleiden eläinten kehoista.” Päädyin siihen, että en
sanallista asiaa, koska sen pitäisi tulla selväksi rivien välistä. Ja se on sitä
paitsi jotain, mitä ei pysty jollain aforismilla lukijalle teroittamaan, jos ei
hän sitä jo valmiiksi ymmärrä. Kuten kaikki tärkeä.

Otavan juhlissa juttelin erään kollegan kanssa. Hän sanoi, että hänellä on hyvä
fiilis kirjani suhteen. Olin siitä todella otettu, koska hän on aika usein
oikeassa. Joskus jokin tuollainen satunnainen heitto rauhoittaa, mutta
kokonaisvaltaisempi vakuuttelu todellakaan ei. Koska esim: ajattelen vieläkin,
että ehkä minun pitäisi sittenkin viimeistellä kirjaa vielä jonkin verran. Mutta
jos siihen ryhdyn, niin ennen pitkää ollaan tilanteessa, että siellä käytetään
ovesta synonyymia uksi. Siinä vaiheessa kun romaanissa sanotaan uksi,
hinkkaaminen on mennyt liian pitkälle. Hra T ei edes tiennyt, mikä on uksi.
Haha, ja hän nauraa minulle kun puhun pommeista (hän on aikanaan kouluttautunut
pomminrakentajaksi Suomen kansan veromarkoilla).

Joulukuussa saatiin vihdoin Helsinkiin näytteille Paavon (feat Terike ja minä)
elokuva Nimetön (Elossa). Oikeutta eläimille julkaisi vuonna 2022 kuvattua
dokumentaatiota kotimaisilta sikatiloilta. Kuvat esitettiin yhdessä Häiriköt
päämajan OK-vastamainoksen, Pilvi Hyvärin tilataideteoksen ja Paavon videotyön
kanssa Sikala Showroom -näyttelyssä. Näyttelyn jälkeen piti käydä palauttamassa
Tuulispäähän sieltä lainattu porsitushäkki (on siellä museointitarkoituksia
varten), joten sain vihdoin vierailla tuossa ihanassa paikassa. Ehdin lisätä
visiitin annin kirjaankin: en ollut pystynyt kuvittelemaan, miten suuria härät
voivat olla, todellista megafaunaa. Ja kalkkunoita en ollut ikinä kohdannutkaan.
Tai sinikettua!

Jälleen vuosi apurahataiteilijuutta takana. Tavallaan olisi mukavaa ruikuttaa
siitä, että miten voi olla, ettei ole tietoa seuraavasta apurahasta ja eikö
työtäni voitaisi hiukan arvostaa yhyhyy. Mutta jotenkin en pysty. On niin
käsittämätön ihme, että olen voinut elää tällä tavalla. Koen jatkuvasti, että
olen päässyt pakoon jotain kamalaa, johon suuri osa ihmisistä pakotetaan. En
tiedä, miten kauan voin piileskellä ja millä oikeudella juuri minä saan elää
tällaista poikkeuselämää. Eihän siinä ole mitään järkeä! Tai siis tavallaan on,
koska uskon, että kirjojani kyllä tarvitaan (johonkin), vaikkei välttämättä
niinkään haluta. Viimeistään sitten kun sivilisaatiomme on romahtanut ja sen
jäänteitä löydetään ja JOS löytäjät pystyvät lukemaan jälkeenjääneitä
kirjoituksiamme, niin kyllä minusta on tärkeää, että joukossa on minun
tekeleitäni. Uskoisin kuitenkin, että olen varsin hyvin nähnyt tämän maailman
sellaisena kuin se on. Hyvää tulevaisuutta kaikille!

Perinteinen joulunjälkeinen residenssi Saparomäessä

 

 

FacebookTwitterJaa
More

FacebookTwitterJaa



LAURA FACEBOOKISSA






© 2024 Laura Gustafsson






✓
Kiitos jakamisesta
AddToAny
More…